Johorannommoosta

Tämän plokin nimiä en oo itte keksiny vaikka pohojaaaset onki itteestänsä ylypeetä, komiaa sakkia. Moon ylypiä ku saan suurella syrämmellä ilimoottaa notta sitä on ireootu yhyres aivan ihanas feisbuukki ryhymäs nimeltänsä Rasat pärkyää. Soon sellaanen julukinen ryhymä notta sinne ei parane eksyä, jossei halua jäärä heti koukkuhun. Siälä ku kerran viaraaloo ja lukoo muiren juttuja niin muut asiat ei sen jäläkehen enää kiinnosta piirun vertaa. Suurimmat ja nöyrimmät kiitokset kuuluu siis koko ryhymälle, jokka on ollu mukana ireoomas tälle plokille aivan mitä upeempia nimiä. Tua puntaroontia sopii mulle ku nenä päähän, ku moon horoskoopiltaniki puntari ja varmahan tuun täs plokis puntaroomahan muitaki asioota kuv´vaa kiloja.
Ajattelin notta on paree ku vähä kerron ensi miksi moon täs tilas, en luojan kiitos siunatus, vaikka siinäki on tullu jo oltua kolomesti aikaasemmin. Kai ny vois sanua notta kolomas kerta toren sanoo myäs tällä laihruttamisen pualella vai nualaasenkohan enneku tipahtaa?  Yleensähän niiren pitääs sitte siihen kolomantehen kertahan loppua, noh, mukuloota ny ei ainaskaa oo enää tulos ja ei toivommukahan myäskään kiluja, jos ne saarahan pois niinku minoon etukätehen suunnitellu.
Viimeesen mukulan jäläkehen painoa alakoo vähitellen kertyä ja siinä sivussa alakoo tulla erilaasia muitakin propleemia, hengitys ei oikeen kulukenu kunnolla, vesi nokkuu nenästä jatkuvalla syätööllä ja muutaman juaksuaskelehenki ottaminen jo otti henkehen. Vaikka mitäs tuan hengityksen vois orottaakkaa muulla tavoon kulukevankaa, ku takana oli totta vieköhön reilusti toistakymmentä vuatta sauhuuttelua. Syränsyksyllä 2009 ku puntarin viisari läheni uhkaavasti kahareksaakymmentä aloon olla aika epätoivoonen, ku tuata pituuttakaa ei oo siunaantunu ku justihin 160 senttiä alun perin ja siitäki on jo ehtiny lähtiä yks sentti poijjes.
Vuaren vaihtehen jäläkehen 2010 pelijästyyn oikeen kunnolla, ku moon sellaanen, ku johonki fyysisehen hommahan ryhydyn, niin ihan väkisinki se pitää teherä loppuhun asti, kesken ei saa jättää mitää. Taitaa olla tua jääräpäisyys lapsuusaikojen perua. Kai osa sitä menöö sen suamalaasen sisunki piikkihin. Talavella alakasin lykkimähän lumia meirän kotopihasta kolalla ja soliki tosi raskasta, ku oli sevverran pakkaasta, notta sotti henkehen. Taukoja ei sitte tullu pirettyä ku vasta lopuuksi ku oli ihan pakko ku henki ei meinannu kulukia kunnolla, vinkua tohotti vaan, yskitti ihan hirveesti ja ilimaa en meinannu saada keuhkoohin millään. Menin sisälle mutta soli viälä pahempaa siälä, ei muuta ku takaasi pihalle ja ei voinu ku orottaa notta hengitys tasaantuus. Aikaa siihen meni varmahan valehtelematta pualisen tuntia, ainaki. Kyllä se sitte lopuuksi alakas antamahan periksi ja tasaantu. 
Toinen kerta oli ku pojan kummien luona laitoon Omar-karkin suuhuni niin se salapas mun hengityksen. Luulin tukehtuvani siihen paikkahan. En siihen karkin kokohon vaan siihen makeutehen. Jostaki sain kuitenki sitä ilimaa vähä keuhkoohin ja sain rykäästyä niin notta salapaus heikkeni vähitellen ja lopuuksi katos kokonansa. Soli kauhia tunne. Noiren tapausten jäläkehen tuli aika monena iltana kärekki ristittyä ja hilijaa miäles toivoa parasta ja pelijätä pahinta. Ja miätti notta niinköhän mä kualen jo nelikymppisenä. Kai tualla sisääsellä huurolla oli sitte kummiski jotaan merkitystä, ku mulle järjesteltihin sellaanen tilaasuus etehen heti 2010 vuaren aluus johona olin asiakkahan luana tekemäs yhtä asennusta tiatokoneelle. Sen perhehen vanhinta oltihin justihin tuotu sairaalanmäeltä, ku soli siältä hakemas lisähappia. Se miäs sairasti keuhkojenahtaumaa, oli ikänsä poltellu. Kuulin selekäni takana miten huanosti se erelleen hengitti ja silloon päätin notta mun on selevitettävä mikä mua oikeen vaivaa, ku hengästyn pelekästään siitäki ku meen yhyren kerroksen portahat ylähän. 
Tyäterveyres tehtihin spirometriakokeeta ja niiren perusteella lähettivät mut viälä sairaalanmäellekki uusihin puhalluksihin. Siälä ne heti sanoovat notta mullon tua sama tauti, ahtauma. Se lysähdytti, vei jalaat alta, kuvaannollisesti. Vaikka sama tauti oli äiteen miähelläki ja sen pahenemisvaihehia olin seurannu läheltä, niin silti siihen ei jotenki osannu kiinnittää tarpeheksi huamiota silloon. 
Soon sitte kummallista, notta ihiminen voi olla luanteeltansa sellaanen nottei se oikeen taharo ennemmin uskua enneku se jokin sattuu omalle kohorallensa. Mulle tua torellisuus iski vasten kasvoja vasta lääkärin sanoosta. Miksei sitä oo mukamas saanu aikaasemmin aikaaseksi lopettaa? Kysyyn lääkäriltä heti notta onko tullu mitään uusia lääkkehiä tarijoolle jokka helepottaas tuasta tupakasta eroon pääsemistä. Se kertoo sellaasesta reseptilääkkehestä ku Champix. Niin siinä sitte saman tien tein päätöksen, ku lääkäri kertoo notta on ensiarvoosen tärkiää mun loppuelämän kannalta notta lopetan ny heti tupakanpoltoon. Jos sen saan lopetettua niin tua ahtauma pahenoo vaan iän mukaasesti, jos jatkan polttelua, niin se vauhrittaa roimasti pahenemisvauhtia. Valittin siltä seisomalta ensimmääsen vaihtoeheroon. Viimeeseksi tupakinpolttopäiväksi muarostui 8.3.2010, joka sattui olemahan silloon valtakunnallinen naistenpäivä. Tualla päivämäärällä on ollu mun elämälleni suuri merkitys. 
Mutta ei täs viälä ollu kaikki. Lääkärit ei ollu varmoja siitä notta onko mulla viälä astmaki, kun arvot oli sellaasia epämäärääsiä. Jouruun läpikäymähän erilaasia puhalluskokeeta ja välillä olla pitkänki jaksoon iliman lääkkehiä, notta voitihin varmistua siitä astmasta. Lopulta se riagnoosi sitte tuli astmastaki kuukausien päästä. 
Tupakanpolton lopettaminen niillä lääkkehillä oli yllättävän heleppua, ei yhtään vaikiaa mitä etukätehen luulin. Se lääket vei niin hyvin ne vierotusoirehet poijjes ja se tupakantuoksu muuttui saman tien hajuksi, pahaksi sellaaseksi, tuhkakupin hajuksi. Samalla tua lääke heikensi makuaistia josten yhtää tykänny, ku se aiheutti sen notta sitä söi sitten ihan ku kaharen erestä toivoen notta se palaas. Sitte ku olin jo niin varmalla pualella lopettamisen kans kesällä 2010 niin mun ei enää tarvinnu syärä tuata tupakkilääkettä. Ja arvaa vaan maistuiko sen jäläkehen ruoka viäläki enemmän ja kaikemmoosien herkkujen ja jäläkkärien kera.
Joulukuu 2010 läheni ja kävin pitkästä aikaa kotona puntarilla, kauhistuun, vaikka tulos oli orotettavis sellaasten mässäälyjen jäläkehen mitä melekeen koko vuaren teki. Säikährin tosisnani. Miätiin kuumeesesti notta mitä mä oikeen teen, mistä mä löytääsin sellaasen innon notta nua kilot sais pois. Sitte tyäkaveri ku taivahan lahajana kertoo notta soli purottanu kampriksella yhtäkkiä kymmenen kilua ja viälä nopiaa. Minä ku oon sellaanen notta tykkään asioosta jokka tapahtuu ny ja heti ja justihi niin tuallaane kuuri sopis mullekki, ajattelin tualloon. Tuata päätöstä viälä vahavisti se ku tua tyäkaveri oli miäs eikä nainen jokka vähävväliä puhuuvat kilojen purotteluusta. Päätin aloottaa samana päivänä ku tupakanpolton lopettamisesta tulis vuasi täytehen eli silloon Naistenpäivänä.
Jostain syystä silimäni osuu tuala netin syäveriis joihinki toisten ihimisten laihrutusplokiihin ja huamasin notta mulla ei oo mitää paikkaa johonka voisin kirijootella omia olotiloja ja kokemuksia mitä vastahan tuloo. Sen seurauksena syntyy mun eka plokini naistenpaivankunniaksi.blogspot.com, joka on viäläki olemas, mutten sinne enää rustaale mitää.
10.3.2011 kampris-valamentajalla tua armotoon puntari meni lukemaan 96,7 kg, hui kauhistus! Miten moon voinu itteni tuallaasehen kuntohon saattaa? Rasvaaki oli mussa yli 51 %!!! Tuasta alakoo muutos, joka mun luanteen huamiohon ottaen päättyi siihen notta se pursus yli äyräirensä. Aloon liikkumahan liikaa niin palijon notta loppuvuaresta tuli pakollinen irtiotto kaikesta liikkumisesta ja laihruttamisesta ku mulle tuli ylikunto, niin sanotusti rasat tippu kärestä, eikä jaksanu teherä yhtikäs mitään. Muttei se oo ihimekkää, ku käy lukemas mun vanhaa plokia ja kattoo sieltä miten moon liikkunu ja millaases taharis paino on puronnu. Molin lokakuun loppuhun mennes ehtiny purottaa painoni sellaasihin lukemihin notta kroppa ei enää pysyny peräs ja pakotti hirastamahan tahtia. Paino oli silloon jo 68,8 kg eli kahareksas kuukaures olin purottanu painua melekeen 30 kilua ja juossukki olin jo siihen mennes kahta kilometriä vaille 300 km. Alootin juaksemisen kaharen viikon päästä siitä ku alootin kampriksen eli camppaamisen, mutta juaksemahan alootin ihan sohovaperunatasoosta. Joskus mukulana melekeen 30 vuatta sitte olin erelliskerran juassu kunnolla. Pyäräilyt tuli kuvioohin kesällä ja niitäki ehti kertyä yli 300 kilsaa, punttisalikäynniistä puhumattakaan + muista kotikuntooluusta. Kai mun tämä piti kokia notta ymmärtää joskus vähä pirättääkki. Minen vaan ollu voinu kuvitellakkaa notta jollekin muillekki ku urheelijoolle voi tulla ylikunto. Olis pitäny osata sitä epäällä jo silloon loppukesästä ku mulloli kropas sellaasia tuntemuksia nottei oikeen jaksaasi liikkua mitenkää. Siinä vaihehes olis pitäny osata lyärä liinat kii, muttei, sitte vaan kahta kauhiammin pohojalaasehen tapahan alakoo treenaamahan, ku sitä ajatteli notta se lähtöö sillä millä soon tullukki. Silloon otin tavootteeksi juasta lokakuus Kyrkkärin kiarroksen, 15,8 km, jonka teinki, mutta soli sitte liikaa. Sen jäläkehen alakas alamäki. Väsytti, väsytti ja väsytti. Halus vaan nukkua. Niin pitkälle piti taas mennä notta vasta lääkäriä mä uskoon ku se kertoo notta ”soot ylikunnos ja siihen ei kuule löyry mitään muita rohtoja ku soffalla makaaminen”. Kaikki kuurikki piti poistaa miälestä ja siirtyä normiruakintaha. 
Tuata makoolua sitte kestiki vähä pirempähän ku luulin. Enerkiaa alakoo palaamahan vasta viimme kesänä takaasi. Silloon me tehtihin miähen kans yhteenen päätös ja me alootettihi painon purottaminen yhyres samalla kuurilla, jolloon meirän lähtöpainot oli yhtehensä n. 170 kilua. Loppuvuaresta sitte tuli muut asiat mulla etehen ja muutti mun suunnitelmat tyystin, ku mulla torettihin asentohuimaus, eres vatsalihasliikkeitä ei pystyny iliman huimaamista tekemähän, soli inhottavaa aikaa se. Sen jäläkehen soon sitte saatu tasaantumahan, mutta painohon en oo niin palijoo jaksanu silti panostaa ku nyvvasta. Jos haluat lukia tarkemmin aiemmista kuuriistani niin sitte kannattaa käyrä tuata mun toista plokia lukaasemas. En niitä kaikkia asioota viitti enää täs kohoras toistaa, ku tästä johorannosta tuli nykki jo iha liian pitkä. Kerrottakohon loppuhun notta miäs on pysyny ruodus ihan hyvin, vähä on tullu takaasi muttei läheskää kaikkia.

2 kommenttia:

  1. Hyvä oot kirijoottamahan niinku puhumahanki :)
    Sitte ku löytyy kaikes tasapaino, niin elämä heleppaa :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Mervi tästäki! Kiva kuulla sustaki pitkästä aikaa :)

    VastaaPoista